Back to top

Bagdadista Brysseliin: pitkä matka töihin Euroopan historian taloon

Euroopan historian talossa vierailijat ottaa vastaan ainutlaatuinen kansainvälinen näyttelyavustajien ryhmä. Ryhmämme käsittää 34 kansalaisuutta ja 27 eri kieltä (ja yksi jäsenistä osaa, uskomatonta kyllä, seitsemää kieltä)! Lue uusimman museotyöntekijämme Abbasin elämäntarina...

Synnyin ja kasvoin Bagdadissa, Irakissa, ja opiskelin siellä yliopistossa englantia ja taideaineita. Vuonna 2011 sain työpaikan Yhdysvaltain armeijan kääntäjänä. Saman vuoden heinäkuussa muutin Ankaraan, Turkkiin, missä tein käännöstöitä paikalliselle yritykselle. Viiden vuoden ajan hain turvapaikkaa Turkista, mutta hakemuksen käsittely vain kesti ja kesti. Lopulta vuonna 2016 muutin Belgiaan, josta sain pysyvän oleskeluluvan, ja aloin etsiä töitä.

Suoraan sanottuna hain mitä tahansa työtä, missä tärkeimpänä työkielenä on englanti! Aloitin ranskan kielen alkeiskurssin Centre Public d'Action Socialessa (CPAS), ja kurssiin sisältyi ryhmävierailu Parlamentariumiin. Kuulin, kun ulkomaisille vieraille puhuttiin englantia, ja ajattelin, että ehkäpä voisin mennä sinne töihin. Mainitsin asiasta opettajallemme Élodielle, joka meni puhumaan vastaanottovirkailijoille ja auttoi minua saamaan museohenkilökunnan välitysyrityksen sähköpostiosoitteen.

Hain työtä saman tien ja liitin hakemukseeni ansioluettelon ja 15 suosituskirjettä Yhdysvaltain armeijalta. Kävin parissa haastattelussa ja työskentelen nyt Euroopan historian talon näyttelyavustajana.

Suosittelen todella museokäyntiä etenkin Euroopan ulkopuolelta tulleille, jotka voivat tutustua museossa moniin asioihin, joita he eivät ole koskaan oppineet koulussa. Esimerkiksi kolmannen kerroksen ”Eurooppa raunioina” -osion kuvat ovat todella vaikuttavia. On hämmästyttävää, että kaiken kuoleman, tuhon ja nälkään nääntyvien ihmisten keskellä diktaattorit, kuten Stalin ja Hitler, saivat toimia ilman pelkoa seurauksista.

Olen hyvin onnellinen uudesta työstäni ja toivon, että saan tehdä pitkän uran museoalalla Brysselissä. Kunpa vain perheeni pääsisi tänne pian. Minulla on kaksi tytärtä, Retaj ja Layla, enkä ole nähnyt heitä sitten marraskuun 2016.